Talvi vei autiotupaneitsyyteni

Talvi ei ollut koskaan tuntunut niin pitkältä kuin vuosi sitten tähän aikaan. Silloin odotin kevättä erityisen malttamattomana. Talven aikana oli tullut hankittua uusia välineitä ja niitä oli kiire testaamaan, tottakai. Kevättä ja kesää odotellessa olin kyllä tehnyt päiväretkiä liukulumikengillä, vetänyt laina-ahkiota suolla ja kokeillut nukkumista pakkasella niin teltassa kuin laavussakin, mutta jotenkin se kaikki tuntui jonkinlaiselta sijaistoiminnolta. Ei aivan oikealta retkeilyltä. Pelissä oli vielä liikaa osaamattomuutta, hankaluutta, kylmyyttä ja kärsimystä.

Tänä vuonna ajatukset ovat hiukan muuttuneet. Kun takana oli retkien täyttämä kesä ja syksy, en voinutkaan vetäytyä talviunille.

Kolmen kansallispuiston kaamosreissu

Joulukuun alussa, synkimpään kaamosaikaan lähdin ystäväni Pian houkuttelemana Posion ja Kuusamon seuduille minivaellukselle. Alunperin tarkoitus oli hiihdellä rinkat selässä Syötteellä ja yöpyä tuvissa. Kävi kuitenkin niin, että lunta ei ensin ollutkaan ja hiihtovaellus muuttui kolmen kansallispuiston kiertomatkaksi;  Riisitunturi-Oulanka-Syöte.

Ensimmäiseksi kävimme päiväkävelyllä Riisitunturilla. Riisin rääpäsy-reitti oli hyvin jalkaisin kuljettavissa, vaikka siellä näyttikin jo melko talviselta. Pilvisen päivän ansiosta valkoisuus oli kaikkialla, myös puissa näkyi orastavaa tykkyä. Oli hiljaista ja satumaista. Autiotuvalla nautitun lounaan jälkeen ajoimme Oulangan kansallispuistoon.

Vietimme kaksi vuorokautta Karhunkierroksen pohjois-ja eteläpäissä. Yövyin ensimmäistä kertaa autiotuvassa eli sinne jäi tupaneitsyys! 
Lunta Oulangalla oli kokonaiset kaksi senttimetriä. Pienen karhunkierroksen varrella ulkomaalaisia turistiparkoja kävelytettiin lumikengillä. Älytöntä. Meidän käyttämämme "mummot" eli kenkien liukuesteet olivat enemmän tarpeen jäisillä ja lumettomilla poluilla. Maisemat olivat kyllä komeat ja Itsenäisyyspäivän kansallisromanttiseen henkeen sopivat.

Kun siirryimme Syötteelle, sinne olikin tällä välillä tullut jo aivan oikea talvi.  Lähdimme liukulumikengillä sutimaan kohti varaustupaa. Kahdeksan kilometriä otsalamppujen valossa tuntui ikuisuudelta. Rinkkakaan ei ollut erityisen kevyt. Kohteessa odotti kuitenkin siisti Ahmatupa ja sauna!

Paluu autolle seuraavana päivänä ei ollut juuri kevyempi. Ahkiota tuli jo ikävä.

Tahdon ahkion!

Tammi-maaliskuun aikana tein uusi lähiretkilöytöjä Pirkanmaalta; Nokian Kaakkurijärvet ja Kivikesku. Mahtavaa erämaista maisemaa vain 10 km kotoani. Hiihdin murtsikkaa Seitsemisessä ja mursin kaatuessa sormeni. 
Tein päiväretken Kaarinan polun varteen Personlaavulle ja yövyin teltassa keskellä Vantaata.

Keskitalvi oli myös sopivaa aikaa valmistella omaa ahkiota. Kuten moni muukin retkikollega, hankin sen tunnetun oranssin tee-se-itse pulkan. Onneksi tämän Retkimuijan kotona asuu myös Kalaäijä, joka osaa paitsi kalastaa myös rakennella kaikenlaista. Pulkkaan lisättiin nippeliä, narua ja aisaa ja valmista tuli!
Ohjeita Paris-pulkan tuunaukseen löytyy Youtubesta läjäpäin.

Ahkiohiihtoa itäisimmässä Suomessa

Viikko sitten palasin kolmen päivän hiihtovaellukselta itärajalta Koitajoen maisemista. Dolomiiteilta tutun Suvin kanssa pitkään mietittiin sopivaa hiihtokohdetta jossain Lappia etelämpänä. Koitajoki osui silmiin vahingossa.

Maaliskuussa itärajalla lunta oli lähes metri. Yövyimme ensimmäiset kaksi yötä Leimuukämpän ja Verkkoputaan tuvilla ja viimeisen Asumajoen laavulla. Ketään ei näkynyt koko aikana. Reitti oli koskematon, vain paikoitellen erottui haalea lumikenkien jälki. Ilman suksia hankeen upposi nivusia myöden.

Mä en halua että tää päivä loppuu!

Ensimmäisenä aamuna oli pakkasta -24 astetta, mutta elohopea kohosi nopeasti vain muutamaan pakkasasteeseen. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, kun hiihtelimme Kasarmisuon poikki. Sanoin ääneen, että nyt en haluaisi päivän päättyvän. Fiilis oli vaan niin mahtava! Sukset toimi ja pulkka tuli nätisti perässä. Loppumatka olikin sitten rankempaa. Reittiä piti hakea pienten mäntyjen välistä umpihangessa.

Verkkoputaan autiotupa oli oikein söpö. Vieraskirjojen mukaan tuvat ovat erityisesti linnustajien käytössä syksyisin. Talvisin on hiljaista. Kun kävimme hiihtämässä tuvalta Koidanvaaran laavulle ja takaisin, isohko koppelo lehahti lentoon edestämme. Se jäikin ainoaksi konkreettiseksi eläinhavainnoksi reissulta. Ehkä eilisen päivän ahman jäljet bongasimme suolla sekä vanhat hirven jäljet, muutamat jäniksen jäljet ja yhdet vanhat joko ilveksen tai suden ravijäljet.

Jännästi tietoisuus itärajan petokannasta kuitenkin vaikutti unen laatuun Asumajoen laavulla. Siinä nukkuessa on kuitenkin niin suojaton. Vaikka järki vakuutteli, että ei sieltä mikään nukkuvan ihmisen kimppuun hyökkää, niin mielikuvitus on armoton. Ajatus yöllä laavun ympärillä hiiviskelevistä kiiluvasilmäisistä otuksista ei ollut miellyttävä. Aamun sarastaessa lumipeite näytti tietysti samalta kuin illallakin. Emme olleet saaneet minkäänlaista yöseuraa.

Kevät tulee kuin Nuuskamuikkunen

Saapa nähdä millaisia talvireissuja tulevaisuus tuo tullessaan. Nyt meillä oli kuitenkin mukava sää ja melko hyvät olosuhteet. En tiedä miten pää ja kroppa kestäisi tuulta ja pyryä jossain tunturissa. Ehkä kirjoitan siitä ensi vuonna....

Joka tapauksessa talviretkeilyyn on nyt löytynyt selkeästi uusi vaihde. On ihanaa, että koko kesä on vielä edessä, mutta tuleva talvikaan ei nyt ahdista.

Kiitos retkiseurasta ja valokuvista Suvi, Pia ja Johanna!