#ulkonaonparasta

Varoitus! Nyt tulee kirjavinkki ja tosi diippiä ajatusvirtaa luonnosta ja retkeilystä.

Syyskuun 7. päivänä 2020 alkoi pitkä bussimatka kohti Muotkan erämaata. Eräkarkun eräopasopiskelijat ohjaajineen viettäisivät kahdeksan päivää erämaassa, minä mukaanlukien. Perslihaksia koettelevalle bussimatkalle olin varannut ajankuluksi Helvetillisen vaelluskirjan, jonka on kirjoittanut norjalainen koomikko Are Kalvø aiheesta, jota ei ymmärrä.  Olin matkalla ensimmäiselle pitkälle vaellukselleni Lappiin, joten sekä pelkäsin että toivoin, ettei kirjan nimi enteilisi liikaa omaa tulevaa reissuani.

Matkatoverini vilkuilivat minuun, kun hihittelin itsekseni. Paitsi että kirja on hauskasti ja oivaltavasti kirjoitettu, sen havainnot nykyihmisen luontosuhteesta ovat kerrassaan teräviä.

Olen menettänyt todella monia ystäviäni luonnolle viime vuosina. Hyviä ihmisiä. Fiksuja ihmisiä. Hauskoja ihmisiä, jotka aiemmin lähtivät mielellään baariin heittämään läppää. Mitä he nykyään puuhaavat? He nousevat varhain ylös, ottavat kuvan hiihtoladusta, julkaisevat sen Facebookissa tai Instagramissa ja kirjoittavat: "Hieno päivä maastossa".

Kirjassaan Kalvø  poistuu mukavuusalueeltaan ja lähtee vaellukselle Jotunheimin kansallispuistoon. Hän hankkii RETKIvaatteet ja VAELLUSvarusteet, ja nämä myy hänelle kaveri, jolla on yllään vaellushousut, joissa on aivan liian monta taskua.

On muuten olemassa hyvin paljon rikkiviisaita neuvoja vaellusrepun pakkaamisesta juuri sellaisella tavalla, että reppua on mukava kantaa ja eniten tarvittavat asiat ovat ain helposti saatavilla. Tiivistääkseni kaikki nämä neuvot yhteen lauseeseen: se on mahdotonta.

Vaelluksen tavoitteina hänellä on: sisäisen rauhan löytäminen, oman pienuuden käsittäminen, jonkin vaikeasti selitettävän kokeminen, halu ojentaa käsivarret taivasta kohti, sekä sen selvittäminen, maistuvatko ruoka ja juoma ja näyttävätkö näköalat paremmilta, kun on ensin kulkenut pitkän matkan. 

Syksyn ruska levittäytyy eteemme upeana, kun oma vaelluksemme on alkamassa. Rinkka painaa jälleen kerran aivan liikaa, vaikka mitään turhaa ei pitäisi mukana ollakaan. Lohdutukseni niin painaa monella muullakin erätoverillani.
Minullakin on reissulle kolme tavoitetta. Olen monesti pohtinut aihetta 'nukkuminen retkellä'. Minulle on vakuuteltu, että kun tarpeeksi pitkän päivän vaellat ja kroppaasi rääkkäät, kyllä se uni sitten maittaa. 
Toinen seikka on 'nälkä'. Monet retki-ihmiset paitsi syövät lähes jatkuvasti niin myös puhuvat syömisestään ja nälän tunteestaan ja kehuvat, kuinka ruoka on ulkona niin paljon parempaa.
Kolmas tavoitteeni on henkisempää sorttia - onko minusta vaeltajaksi? Hurahdanko? Opinko ymmärtämään Lapin kutsun?

Voiko tosiaan olla niin, että meidän aikanamme luonto on ottanut paikan, joka uskonnolla ennen oli? Useat tutkimukset viittavat siihen, että Pohjoismaissa asuvat ihmiset ovat vähiten uskonnollisia maailmassa.  Pitääkö paikkansa, kuten yksinkertaiset uskovaiset väittävät, että tarvitsemme elämäämme jotain, joka on meitä itseämme suurempaa, joka pysyy muuttumattomana muuttuvina aikoina ja jota ei voi selittää järjellä? 

Kalvø pohtii onko luonto vienyt uskonnon paikan. Mene ja tiedä, mutta jotain totuuden siementä ajatuksessa voi toki olla. Aika monesta meistä löytyy alitajuinen tarve tuntea itsensä välillä hyvin pieneksi ja onnelliseksi ja osaksi jotain suurempaa kaiken kiireen, suorittamisen ja minä-minä-ajattelun keskellä. Joku löytää tuon tunteen Jumalan sanasta, joku toinen luonnosta ja molemmat on aivan yhtä oikein eivätkä tietenkään sulje toisiaan pois.

Muotkalla oli helppoa tuntea itsensä hyvällä tavalla pieneksi. Kun kirkkaana ja kirpeänä aamuna usva leijui tunturijärven yllä, taivas hohkasi vaaleaa sinisyyttään ja keuhkot täyttyivät hapekkaasta ilmasta, oli oloni juureva ja sydämeni rakkautta ja onnea täynnä. Siitäkin huolimatta, että vatsaani väänsi väärän ruokavalinnan vuoksi.

Kalvøn kirja vilisee luontoon haksahtaneiden mantroja:  "ulkona on parasta", "hyvät kengät on a ja o", "huonoa säätä ei ole olemassa", "se on pukeutumiskysymys", "on hyvä käyttää kroppaansa", "ei sinne ole pitkä matka"....
Varmaan olet näitä useasti kuullut tai itsekin sortunut niitä hokemaan. 
Enpäs paljastakaan mitä kirjailija niistä ajatteli, lue itse.

Mutta, takaisin Muotkalle. Miten kävi nukkumisen ja syömisen? 
Kokonaisuudessaan vaellus meni loistavasti. Vain yksi vatsavaivapäivä. Vain vähän jalkaongelmia (johtui väärästä pohjallisvalinnasta), joka tosin johti typerään kärttyisyyteen ja ärsytykseen, mutta joka oli jo seuraavana päivänä tiessään.  Jonkin verran kolotusta hartiaseudussa (se painava rinkka, mutta kaikki tarpeellista). Vain vähän sadetta ja sekin lähinnä iltaisin ja öisin.
Parhaiten nukuin ensimmäisenä yönä, jolloin takana oli vähiten kilometrejä. Seuraavan seitsemän päivän aikana hankittu fyysinen rasitus ei parantanut yöuniani, päinvastoin. En voi siis vieläkään allekirjoittaa väitettä, että lopulta nukkuisin kuin pieni porsas. 
Kertaakaan en tuntenut nälkää. Pikemminkin pakotin itseni syömään. Ehkä syynä oli vähähiilihydraattinen ruokavalioni ja rasva piti nälän poissa hiilaria paremmin ja verensokerin tasaisempana. Lopputuloksen kannalta tämähän oli positiivinen asia, kunhan vain sain syötyä.

Täällä on hipihiljaista, mutta samaan aikaan kuuluu vähän väliä pieniä ääniä. Jotka eivät ehkä ole ääniä lainkaan. Ne voivat olla pelkkää kuvittelua, mutta voivat ne olla sadepisaroitakin. Tai tuulessa heiluvia oksia. Tai mielipuoli, jolla on yleisavain.

Vielä yksi havainto. Korvamadot. Siis musiikki, ei oikeat madot. Mistä ne kaikki oudot biisit tulevat kesken vaelluksen ja alkavat soida päässä? Erätovereiden kesken aamuisin vertailtiin mikä biisi kenelläkin oli menossa. Olisi pitänyt kirjoittaa kappaleet ylös, lista olisi ollut vähintäänkin kummallinen. Myös Helvetillisessä vaelluskirjassa viitataan tähän ilmiöön. 
Mikä biisi sulla soi vaelluksella?

Löysiko Kalvø sitten itsestään vuoria rakastavan ja kliseisiä, luontoa ylistäviä lauseita päästelevän nykyihmisen, se sinun täytyy itse lukea.
Oma kolmas tavoitteeni kyllä toteutui. Voin ymmärtää nyt hiukan paremmin Lapin taikaa ja vaelluksen ihanaa kurjuutta. Vaikka tunturien sijaan sielunmaisemassani on edelleen merta ja mielellään myös vuoria.

Otteet kirjasta Are Kalvø: Helvetillinen vaelluskirja, Kustannusosakeyhtiö Aula & co, 2020

Kiitos erätovereille valokuvista!