Uneton

Olen hereillä ja makuupussissa on lämmin. Makaan silmät auki ja näen pelkkää mustaa. Metsä on aivan pimeä ja hiljainen.

Kello lähenee ehkä puolta yötä, en jaksa katsoa. Äänestä päätellen retkikaverini nukkuu sikeästi.

Taisin nukahtaa äsken hieman. Unen ja valveen rajamailla aivoni tuottivat mielestäni upeita ajatuksia. Valmiita lauseita. Mieleni jo suunnitteli tätä juttua. Olisi pitänyt heti kirjoittaa ylös. Tajusin sen siinä hetkessä, että hereillä en muistaisi niitä kuitenkaan. Enkä muista.

Olemme Evon retkeilyalueella yhden yön retkellä joulun ja uudenvuoden välissä. Vaarinkorven laavulle kulkiessamme pehmeää lunta oli maassa reilut kolmekymmentä senttimetriä ja hennot lehtipuut kaartuivat kauniisti reitin ylle. Liukulumikengät veivät meitä mukavasti eteenpäin ja rinkkoihin olimme pakanneet talviretkeilyyn tarvittavat varusteet sekä eväät.

Ketään emme nähneet, mutta jäljet lumessa paljastivat, että joku toinenkin oli edellisenä päivänä liu'utellut samaa reittiä.

Kuuntelen äänikirjaa. Satu Rämön Hildur. Toimii kuten pitääkin. Alkaa nukuttaa ja unohdan mihin saakka tarinaa pääsin.

Klo 2.53 olen taas hereillä ja otan vihdoin puhelimen käteeni ja alan kirjoittaa muistiinpanoja. Hijaisuuden rikkoo vain vieruskaverini tasainen kuorsaus. Hetken voin kuvitella nukkuvani kotona parisängyssä puolisoni vieressä villakoira jalkojani lämmittäen. Kotoisa tuutulaulu.

Olen vähän kateellinen kaverini unesta ja unenlahjoista. Minä vietän tätä talviyötä ulkona vanhan, aivan liian tutun kaavan mukaan. Joten kuten horrostaen.

Pitäisi mennä taas pissalle. Avata makuupussin vetoketju. Hakea käsikopelolla vierestä silmälasit ja otsalamppu. Vetää kohmeiset kengät jalkaan ja singahtaa puskaan.

Ensimmäinen pissahätä tulee ärsyttävästi yleensä ennen puolta yötä, juuri silloin kun on ensimmäisen kerran saanut unen päästä kiinni.

Siitä alkaa keskiyön epämääräinen valvomisen osuus, joka päättyy toiseen puskareissuun kolmen aikoihin. Jos tämä yö menee kuten niin monet aiemminkin, kohta pitäisi alkaa aamuyön lyhyen unen aika.

Vuoden viimeiset päivät ovat lyhyitä etelässäkin. Kun pimeys laskeutui yllemme iltapäivällä neljän maissa, aloimme vain odottaa nukkumaanmenon aikaa. Meillä oli ruhtinaallisesti aikaa puuhailuun; puiden sahaamiseen, ruuanlaittoon, minttukaakaon nauttimiseen. Yhdeksältä makoilimme jo lämpimissä untuvapusseissamme vahvasti savuntuoksuisessa laavussa.

Aloitin retkeilyn tosissani noin seitsemän vuotta sitten. Öitä ulkona on kertynyt vuosittain kymmeniä kaikkina vuodenaikoina - teltassa, riippumatossa, laavuissa. Alusta saakka uni on ollut heikonlaista.

Olen käyttänyt paljon rahaa etsiessäni lanteilleni riittävän mukavaa makuualustaa, kylkinukkujalle sopivan väljää makuupussia ja niskalleni rentouttavaa retkityynyä. Olen kysynyt neuvoja ja saanut paljon vastauksia. Olen väsyttänyt itseäni vaelluksella, jumpannut itseni lämpimäksi ja tankannut iltapalaa. Silti voin laskea hyvin nukutut yöt kätteni sormilla.

Näinä puoliksinukuttuina öinä olen oppinut tunnistamaan erilaiset vilun tunteet. Aiemmin sekoitin ne toisiinsa ja olin ihmeissäni miten voin palella, vaikka en oikeasti palele.

Varsinainen palelu jäytää tasaisesti, eikä mene ohi. Tai meneehän se, kun lisää vaatetusta ja syö vähän enemmän.
Sitten on erilaista väsymysvilua. Se alkaa jostain lapaluiden välistä ja etenee aaltoillen rintakehän ja vatsan yli reisiin. Tärisyttää lyhyen hetken ja voi toistua muutaman kerran.

Nyt kun erotan nuo tunteet toisistaan, tiedän väsymysvilun merkitsevän unentuloa ja olen alkanut pitää siitä. Odotan sitä.

Kunnes patjalla venkoilu alkaa ja lopulta kolotus herättää. Jos uni on edes tullut.

Paksusta patjasta huolimatta kylkiasento sattuu aina jossain vaiheessa lonkkiin. Kädetkin puutuu. Selällä maatessa taas ei tule yhtä hyvin uni. Välillä haluaisin saada jalat koukkuun, mutta eiväthän ne pysy liukkaassa pussissa. Vatsallani en pysty nukkumaan ollenkaan.

Paremman asennon toivossa olen tunkenut vaatemyttyjä polvien väliin, niskan ja ristiselän alle. Olen vetänyt magnesiumia, melatoniinia ja nukahtamispillereitä melko huonolla menestyksellä. En suosittele öisiä pissareissuja lääkepöllyissä. On meinaan vähän pelottavaa.

Kello 3.30 lisään patjaan ilmaa, laitan korvatulpat korviin ja suljen puhelimen muistiinpanosivun. Pitäisi ehkä ostaa silikonitulpat, ne kuulemma hiljentävät ympäröivän äänimaailman parhaiten. Joskus jopa metsän hiljaisuuden blokkaaminen auttaa nukahtamaan paremmin.

Kylmässä ihminen tarvitsee enemmän energiaa pysyäkseen lämpimänä. Varpaani kertovat, koska on aamiaisen aika.

Kello on 7.17. Olen aamuyöstä ilmeisesti vähän nukkunut, koska näin untakin. Seikkailin jossain kaukokohteessa huijareiden, kaupustelijoiden ja likaisten vessojen maassa. Junakin putosi raiteiltaan. Ilmassa oli paniikkia. Siinäpä unien tulkitsijoille mietittävää.

On edelleen pilkkopimeää. Väsyttäisi vielä, mutta selkä- ja lonkkasärky sekä viileät varpaat eivät anna nukkua pidempään.

Viereisellä pedillä makuupussi kahisee vimmatusti. Kohta sieltä kuuluu ääni: Mä vähän makoilen vielä, kun ei tuonne pimeään viitsi nousta. Minä puolestani kerron, että olen kirjoittanut melkein koko yön, joko mielessäni tai ihan konkreettisesti kännykkään näpytellen. Nauramme.
Mikäpä olisi parempi hetki kirjoittaa unettomista retkiöistä kuin uneton retkiyö.